maanantai 27. tammikuuta 2014

Kiirettä pitää, mutta aina ehtii kaivella vanhaa

Olen tässä touhunnut ja paljon. Monen vuoden jälkeen olen saanut vihdoin ja viimein aikaiseksi viimeistellä sohvakaluston suojavaatteet. Kyllästyin siihen että sain olla jatkuvasti pesemässä sohvaa puhtaaksi roiskeista ja ties mistä. Samaan aikaan olen neulonut huivia, aloittanut uutta luentosukkaparia ja vielä otin tässä yllätyshaasteeksi neulonnan kertauskurssin järjestämisen.

Pitkään olen kuunnellut sitä miten mukava ihmisistä olisi neuloa sukkia tai lapasia, mutta kun kukaan ei opeta heitä. Joten päätin sitten kokeilla oliko puheet vain sananhelinää vai haluaisivatko he oikeasti oppia neulomaan. Tosin kun juttelin enemmän heidän kanssaan, niin selvisi että moni on neulonut viimeksi kouluaikoina. Siinä ajassa ehtii unohtamaan kyllä neulonnasta kaiken. Homma alkaakin sitten ihan perusteista ja toivon mukaan jatkuu vähitellen (näin kevättä ja kesää vasten) kohti sukkia ja lapasia.

Tuota kurssia varten sitten aloin kaivelemaan kaikenlaista tarviketta kaapeistani. Törmäsin etsinnöissäni vihkoon, jonka olemassaoloa en edes muistanut. Mielenkiinnolla aloin tutkimaan mitä vihko pitää sisällään. Aika karua luettavaa. Ne olivat vuodatuksiani avioliittoni huonoista hetkistä jo vuosia ennen avioeroa. Alussa kirjoituksia on vain pari vuodessa, mutta avioeron lähetessä kirjoitusten määrä kasvoi kasvamistaan. Aika jännä noita on lukea näin jälkikäteen. Ensimmäisissä kirjoituksissa sitä toivonut vielä parasta ja yrittää kaikkensa, mutta loppupäässä olen vain miettinyt että miksi mies ei vain sano haluavansa eroa, antanut vain vihjeitä ja ajanut minua vähitellen hulluuden partaalle. Ja aivan viimeisissä kirjoituksissa olen ihmetellyt mitä miehen ehdottamalla kahden vuoden eroajalla voisi enää voittaa.

Tuolle viimeiselle pohdinnalle löysin yhden mahdollisen vastauksen alkaessani kirjoittaa neulontakurssin materiaali ylös. Löysin taulukon, jossa olin laskenut viimeisen 10 vuoden yhdessäolon aikana meidän molempien talouteen tuomat varat. Noiden vuosien aikana mies on ollut laskelmien perusteella virallisesti töissä vain 2,5 vuotta. Joten taloutemme on pyörinyt enimmäkseen minun varoillani. Silti hänelle on hankittu järkkäriä, sukellusreissua, kalliita vaatteita ja ties mitä. Kuka hullu sellaisesta luopuisi? Ilmaisesta elämisestä, johon ei itse tarvitse tuoda yhtään mitään... ei edes tarvitse siivota, pyykätä tai tehdä ruokaa. Riittää vain että jaksaa nousta ylös sängystä pelaamaan ja chattailemaan kaverien kanssa. Ja maksoin avioerossa melko paljon hänen osuudestaan asuntoomme vaikka olisin voinut helposti vedota asunnonomistamisajan tuloihin ja siihen kuinka osuudet on maksettu minun palkastani, ylitöistäni, bonuksistani ja päivärahoistani. No, sainpahan sen mitä halusinkin silloin eli päästä eroon mahdollisimman nopeasti.
Nyt tuhoan nuo kirjoitukset ja laskelmani. En tee niillä yhtään mitään, sillä menneisyys on menneisyyttä ja pahat asiat on parempi unohtaa.


Minua jännittää melkoisesti tuo järjestämäni kurssini. Pari-kolme henkeä on sinne ilmoittautunut, mutta saa nähdä tulevatko loppujen lopuksi. No, ensi viikolla varmaan kuulette miten homma sujui vai jäinkö vain istumaan yksinäni odottaen jota kuta saapuvaksi.

Ei kommentteja: