torstai 28. helmikuuta 2008

Santapeikko

Mieheni hankki meille kokeiltavaksi ViaSatin kanavapaketin, joten olen viime aikoina päässyt nauttimaan tavallista enemmän elokuvista.

Viimeisin katsomani elokuva oli Santapeikko. Se on ihan mukava koko perheen elokuva, mutta sisältää joitain häiritseviä tekijöitä.
Elokuvan alku muistutti aivan liian paljon elokuvan Narnian tarinat: velho ja leijona alkua. Hetken aikaa ehdin jo luulla katsovani Velhon ja leijonan aiempaa versiota.

Molemmissa elokuvissa on sota. Santapeikossa 5 lasta (2 poikaa+ 2 tyttöä ja taapero menevät setänsä luokse maalle. Lapsista vanhin poika yrittää olla johtaja vanhimman tyttären avustuksella ja nuorempi poika taas tuntee kaikkien olevan häntä vastaan. Taaperon olemassa olo voidaan unohtaa täysin, sillä elokuvassa hänellä ei ole mitään roolia vaan kaikki vain kuljettavat häntä mukana. Sedän luona asuu hänen poikansa ja taloudenhoitaja. Setä kirjoittaa kirjaa, joten lasten pitää olla erittäin hiljaa, rauhallisia ja tehdä mitä heitä käsketään tehdä.
Lapset penkovat talon läpi ja löytävät oven joka johtaa toisenlaiseen maailmaan.

Nyt jälkikäteen, kun etsin lisää tietoa elokuvan lähteistä, huomasin elokuvassa otetun hieman enemmän vapauksia alkuperäiseen kirjaan nähden. Kirja on julkaistu jo vuonna 1902, mutta kuitenkin siinä on viittauksia ensimmäiseen maailmansotaan ilma-alusten malleissa. Lisäksi elokuvassa esiintyvät autot ovat uudempaa vuosimallia.
Tämä herättää ainakin minussa kysymyksen menivätkö lapset todellakin setänsä luokse sodan takia ja millaisissa tehtävissä heidän isänsä oikeastaan palveli armeijassa? Ehkäpä minun pitäisi lukea tämä alkuperäinen versio ja selvittää itselleni epäkohdat.

maanantai 25. helmikuuta 2008

Talvi

Tuntuu ettei tänä vuonna ole talvea ollenkaan. Pelkkää syksyä vain, joka alkaa vähitellen muuttua kevääksi.
oko marras-helmikuun olen odottanut että tulisi lunta. Tuleehan sitä, mutta vain kerran viikossa muutaman tunnin aamulla ja sulaa pois parin päivän sisällä. Joka viikko saa pettyä siihen ettei vieläkään tullut pitempiaikaista talvea.
Lumettomuuden vuoksi tuntuu todella pöljältä pitää mitään talvitakkiakaan yllä. Olen oikeastaan sitä pitänytkin vain tuulen vuoksi, ajoittain se kun on niin kovin jäätävää... ainut asia mikä muistuttaa että on talvi.
 
Tänään vaihdoin ulkovaatteeni kevättakkiin ja kevyempään huiviin, ehkä saan tällä tavoin manattua tännekin oikean talven talvikauden loppuun asti... tai sitten kamalan nuhan itselleni.
Pohdiskelin tuossa myös josko minun pitäisi alkaa kastella parvekekukkiakin, kun tuo lämpötila ei parvekkeella ole laskenut tänä talvena juuri ollenkaan pakkasen puolelle. Ainakin minussa alkaa jo nyt herätä joka keväinen parvekkeensisustelufiilis.

sunnuntai 24. helmikuuta 2008

Silmukkamerkki - Kukka

Niinhän siinä sitten kävi. Aikani pohdittua silmukkamerkkejä kiinteällä renkaalla, päädyin myös tekemään erän merkkejä lukolla.

Hobby Pointissa vietin tovin jos toisenkin etsien sopivaa lukkoa. Siinä menikin aikaa. Löysin muutama kooltaan sopivan lukon, mutta ne olivatkin sitten painoltaa sitä luokkaa että lanka huutaisi varmasti armoa niiden alla.
Meinasin jo päätyä peruskorvakorulukkoon, kun satuin huomaamaan korvakorujen joukosta käyttämäni lukon. Se on juuri sopivan kevyt ja aukaisu-/sulkusysteemi on todella yksinkertainen, joten sen käsittely onnistuu heikommallakin hetkellä.
Viimeksi kun tein silmukkamerkkejä valittelin etusormen ja peukalon kipeytymistä. Menneellä viikolla keksin miten saan sen tällä kertaa vältettyä. Kävin kirjakaupasta ostamassa pari tuollaista setelinlaskijan suojaa (tai mitä ikinä ne ovatkaan). Oli niin paljon helpompaa kiristää vaijeria, kun helmet eivät luistaneet hikisistä sormista ja sormetkaan eivät kipeytyneet. Seuraavalla kerralla kun vain malttaisi lyhentää nuo pitkät kynnet, niin pysyisivät nuo suojatkin hieman paremmin sormissa.

lauantai 23. helmikuuta 2008

Minullekin pipo

Miehelle tehdystä piposta innostuneena tein sitten myös itsellenikin pipon samalla mallilla. Lankana on käytetty Novitan Kuuraa, johon ihastuin jo silloin kun kävin ensimmäisiä lankoja ostamassa miehen kaulaliinaan.
Aikani pähkäiltyä päädyin laittamaan omaan pipooni 50 silmukan sijasta 60 silmukkaa ja lopputuloksena piposta tuli hieman iso. Toisaalta jos olisin tehnyt sen 50 silmukkaa, niin siitä olisi tullut aivan liian pieni.
No, runsas pipo on ihan hyvä varsinkin kun tällainen pohjoisen tyttö joutuu käyttämään etelän meri-ilmaston vuoksi talvisin korvalappuja joka tapauksessa ettei korvat kipeydy. Mahtuvatpa nekin nyt sitten pipon alle mukisematta.

maanantai 18. helmikuuta 2008

Koukkuun jääminen

Tuntuu siltä että aina kun ryhdyn johonkin siitä tulee minulle pakkomielle josta ei pääse pois ennen kuin hommaan kyllästyn.
Nyt olen parin viikon ajan neulonut ja alan jo pohtimaan mitä neuloisin seuraavaksi. Kirjonnatkin alkavat vähitellen kutkuttaa enemmän ja enemmän mieltä.
Kaiken kukkuraksi lietson tulta lukemalla töiden lomassa blogeja joissa käsitellään enemmän tai vähemmän erilaisia käsitöitä. Olen laittanut Readerin seurantalistalle jo parikymmentä käsityöblogia ja kun niihin ei tule jatkuvalla syötöllä uutta tekstiä, niin menen blogilistalle katsomaan josko sieltä löytyisi joku lukematon käsityöblogi.
Palan halusta nähdä mitä muut ovat tehneet ja mitä heidän salaiset ristipisto-, neule-, kortti- ja muut ystävänsä ovat heille lähettäneet. Niin kovasti tekisi mieli liittyä johonkin tuollaiseen lahjontahommaan, mutta sentään sen verran on järkeä että osaan pysyä niistä erossa. Joka kerta kun tulee mieleen että voisin liittyä johonkin, niin järki tulee vastaan ja alkaa listaamaan mihin kaikkeen minun pitäisi saada vapaa-aikani riittämään. Se rauhoittaa... ainakin joksikin aikaa. Ja jos oikein haluan jonkun lahjoa, niin voinhan tehdä jotain ihan huvikseni ja sitten arpoa ystäväpiiristäni jonkun jolle lähettää se. Samaan mallin kuin päätin edellisenä viikonloppuna lähettää äidilleni ja kälylle lähettää ne silmukkamerkit.
Mistä tulikin mieleeni että molemmat pitivät lahjoistaan kovasti, tosin äitini kaipaili merkkejä jotka saisi kiinnitettyä silmukkaan ja irroitettua niistä sitten myöhemmin. Ehkäpä postipoika tuo sellaisiakin hänelle tässä joku päivä.
 
Rakkaalle miehelleni tiedoksi. Löysin aivan ihanan blogin, jossa esitellään suomalais-japanilaisia reseptejä. Kyseinen blogi on nimeltään Kasvimaalta keittiöön. Varo vain, alan tässä vähitellen kokeilemaan joitakin noista resepteistä.

keskiviikko 13. helmikuuta 2008

Kaulaliina ja pipo

Äitini kävi meillä kylässä jokunen viikko sitten ja toi mukanaan jotain, jonka oli kaappien kätköistä löytänyt. Minun ensimmäiset ja tällä hetkellä myös viimeiset itse neulomani sukat.
Tein nuo ala-asteella ollessani. Ensimmäisestä sukasta tuli todella kireä. Minua neuvottiin löysentämään jälkeä, joten tein seuraavan sukan käskyjen mukaan ja tottakai siitä toisesta tuli klassisesti huomattavasti isompi. Mutta näinhän taitaa kaikille käydä ensimmäisellä kerralla.
Yhtä asiaa en vain ymmärrä. Miksi sukat ovat punaiset? Se kun sattuu kuulumaan väriryhmään jota en voi sietää ylläni. Ehkei koulussa ollut tarjolla muuta kuin iso läjä, jostain halvalla ostettua punaista lankaa ja valkoisen langan jämiä.
Tuon värin vuoksi en ole vaivautunut pitämään noita sukkia edes pakkassäällä, tosin tuo pienempi ei oikein jalkaani mahtunut silloin eikä se mahdu jalkaani vieläkään.

Nyt päätin pitkästä aikaa (n. 17 vuoden jälkeen) kokeilla taas neulomista. Tietäen taipumukseni tiukkuuteen ostin isot 6 mm ja 7 mm puikot ja Novitan Teddy Galaxi-lankaa. Ensimmäisenä tein kaulaliinan ja sitten vielä pipon. Setistä tuli oikein sopiva miehelle.


Tuo lanka ei oikein pidä kameroista, joten pipon kuviota ei oikeastaan näe kuvasta ollenkaan. Malli on otettu Käsillätekemisen terapiaa -blogista ja on nimeltään Jacques Cousteau-pipo. Linkistä näkee, miltä se näyttäisi jos pipo olisi tehty ohuemmasta langasta ja pienemmillä puikoilla.
Itselläni tuossa pipossa on vain 50 silmukkaa, joten kavennuskuvio ehtii juuri nippanappa muodostua ennen kuin silmukat loppuvat.

Kaulaliinan suunnittelin itse. Ajatus lähti mieheni valituksista tavallisia kaulaliinoja kohtaan, sillä ne kun kietoo kaulan ympärille, niin a) niskaan tulee aivan valtava huivikerros painamaan päätä kumaraan ja b) villakangastakkia käytettäessä kaulan etuosaan jää usein huivivapaa vyöhyke.
Yksinkertaisesti kuvattuna tuo tekemäni kaulaliina on aikuisten kauluri. Edessä oleva lippa suojaa juuri kaulan etuosaa, kun käytetään villakangastakkia ja sivulla olevasta aukosta pujotetaan kaulaliinan toinen pää, jolloin huivi saadaan tiukasti kaulan ympärille eikä missään ole solmukohtaa painamassa huivia sivuun tai niskaa kenoon.

Eilen mieheni oli ostanut uuden takin ja siihen ei tämä kaulaliina enää sopinutkaan. Se uusi takki on sen verran ihonmyötäinen että Teddy-langasta tehty kaulaliina ei vain yksinkertaisesti mahdu nätisti sen alle. Joten taidan tässä alkaa jatkokehittämään tuota kaulaliinaa ja etsimään ohuempaa lankaa.

tiistai 12. helmikuuta 2008

Ahneella on p*****nen loppu

Tehtyäni viime viikolla sen ensimmäisen silmukkamerkki-keijun sain himon tehdä niitä enemmän. Ensin tein niitä itselleni neljä kappaletta. Mutta sitten tuli mieleeni että äitinikin voisi niitä tarvita, joten tein hänellekin neljä. Kaiken lisäksi mieheni ehdotti että tekisin myös hänen veljensä vaimolle, keijukaisia.

Loppujen lopuksi noita silmukka merkkejä tuli sitten parin päivän aikana tehtyä yhteensä 12 kappaletta. Viimeisiä tehdessä sormet huusi armoa kiristäessäni metallijohtoa tiukemmalle.

Toivottavasti ne tulevat käyttöön. Itse ainakin otin omani jo käyttöön... tuleepa samalla testattua kuinka paljon vääntöä tuollainen metallijohto kestää.

Ihan kuin noissa keijuissa ei olisi ollut tarpeeksi tekemistä viikonlopuksi, sain päähäni että koska joudun lähettämään nuo lasiset keijut postissa pitää niille tehdä myös postinkestävät rasiat.
Nuo rasiat on tehty servettitekniikalla eli leikataan paperiliinasta kuvio irti ja sitten lakan avulla kuvio kiinnitetään rasian pintaan. Olen erittäin tyytyväinen noihin rasioihin.
Vielä lisäksi leikkasin mukaan vielä 3D-kuvakortit. Varsinkin kun ystävänpäiväkin on tulossa, niin kaikki piti saada valmiiksi maanantaihin mennessä.


Runoilinkin noihin paketteihin pienen viestin mukaan. Runosta tuli hieman raskas, mutta kelpaa tähän hätään minulle.

Tervehdyksen keijut tuopi,
helppoutta neulontaan suopi.
Kun kädet puikkoja heiluttaa,
niin puikot keijuja keinuttaa.

Nuo kortit olivat viimeinen pisara hartioilleni. Koko leikkaamisen ajan kyhjötin kuvan päällä nähdäkseni jokaisen veitsenviillon tarkasti ja enkös vain saanutkin sitten pariksi päiväksi hartiat ja niskan aivan jumiin. Tämä iltana vasta kipu ja jäykkyys ovat hävinneet miltei kokonaan pois.

Olen kuitenkin erittäin tyytyväinen työhön ja lopputulokseen. Kyllä sen vuoksi voi hajoittaa itsensä täysin pariksi päiväksi. Tiedänpähän seuraavalla kerralla kuinka rankkaa tuollainen viiltely voi olla, jos sen tekee pilkuntarkasti.

perjantai 8. helmikuuta 2008

Ylen digisovitin testit

Ylen viime vuonna julkaisemaa listaa digisovittimien käyttäytymisestä on päivitetty ja nyt dokumentti on jo järkevämpi. Listalla on eritelty nyt kaapeliverkkoon sopivat laitteet antenniverkon laitteista ja mikä parasta, testattujen sovittimien ohjelmistoversio mainitaan. Kun listalla vertaa uusia tuloksia vanhoihin (listan viimeiset 3 sivua), huomaa selvästi että sitä alkuperäistä ei oltu tarkoitettu julkiseen levitykseen.
 
Mistä tulikin mieleen että pitäisi jossain välissä päivittää oman digiboksin ohjelmistoversio... kunhan nyt vain saisi kiintolevyltä ensiksi siirrettyä kaikki 150 gigaa ohjelmaa jonnekin väliaikaisesti talteen. Kuulostaa ikuisuusprojektilta ja sitä se taitaa ollakin.

torstai 7. helmikuuta 2008

Silmukkamerkki - Keijukainen

Tänään innostuin kokeilemaan helmitöitä ensimmäistä kertaa elämässäni. Päätin aloittaa yksinkertaisella työllä ja tehdä itselleni silmukkamerkin.
Vasta-alkajaksi se onnistui vallan mainiosti vaikkei täysin ongelmitta. Siipiä laittaessani kiinni onnistui ensimmäisellä kerralla katkaisemaan toisen siivistä ja heti perään myös katkesi metallilanka. Onneksi siipiä tuli ostettua iso läjä ja katkenneesta metallilangastakin jäi jäljelle vielä sen verran että sain sen suljettua langanlitistäjällä. Loppuvaiheessa huomasin että käyttämäni pihditkin olivat aivan liian suuret puristamaan liitoskohtia ahtaissa kohdissa.

Tuon keijukaisen tekeminen oli sen verran mukavaa että taidan tehdä niitä vielä muutaman varastoon.

Verenluovutus

Käytin tänään ruokatunnin hyödykseni ja saatuani mahani kohtuu täyteen suunnistin kohti Yrjönkadun verenluovutuspistettä.
Veripalvelun mainokset ja uutisoinnit verivaraston vähyydestä on kyllä tehnyt tehtävänsä. Porukkaa nimittäin oli ruuhkaksi asti. Ennen minua jonossa oli 10 ihmistä, joten ruokatuntikin venyi sitten parituntiseksi. Sinä aikana kun valutin verta ihmismäärä alkoi huveta, mutta lähtiessäni sinne tuli taas reilu kymmenen henkeä avustamaan varaston täytössä.
 
Tämä kerta oli minulla muuten laskujen mukaan kahdeksas, joten alan tuntemaan itseni jo jonkinlaiseksi konkariksi. Varsinkin kun pari kertaa on sattunut hieman heikostikin luovutuksen jälkeen.
Ensimmäisellä vahinkokerralla ilmeisestikin unohdin varoa "haavoittunutta" kättäni ja olin heti nostelemassa sillä jotain raskasta, joten eikös pistoskohta lähtenyt vuotamaan ja siinä minulla oli sitten koko hiha aivan veressä. Onnekseni en ollut vielä lähtenyt pois luovutuspaikasta, joten sain pikaista hoitoa haaveriini. Koko hiha laitettiin kääreisiin, jotta se ei sotkisi ulkovaatteita ja pysyisi kohtalaisen kosteana kotiin asti. Onneksi pusero oli helposti pestävä, joten sain siitä kaikki verijäljet pois jo kevyellä pesulla.
 
Toisella vahinkokerralla kohtalokseni koitui liian vähäinen syöminen ja älytön ramppaaminen portaita ylös-alas. Heti aamusta kävin luovuttamassa verta, jonka jälkeen jatkoin työpaikalle. Tuolloin työtilani olivat kahdessa kerroksessa (kolmen-neljän kerroksen välillä) ja saadakseni hyötyliikuntaa käytin portaita liikkumiseen. Verenvähyydestä johtuen nuo portaat olivat liian raskaat ja aikoessani lähteä ruokatunnille pyörtyä rojahdin kesken matkan. Ilmeisesti en ehtinyt olla kauaa tajuttomana, sillä kukaan ei ollut huomannut pyörtymistäni. Otsa kipeänä hoipertelin vessaan, jossa sitten makasin puolitajuttomana jonkin aikaa. Levättyäni ja todettuani että maa pysyy kohtalaisen vakaana alla menin suosiolla hissille ja kohti ruokalaa, mistä sain nippa nappa ostettua ison pussillisen makeisia ja sokerilimsaa. Tämän jälkeen "lukittauduin" takaisin vessaan nauttimaan herkuista.
 
Mitä opimme tästä... tai no ainakin minä opin:
1. Laita aina vanha, helppohoitoinen ja käsivarret nopeasti esille saava pusero.
2. Lasillinen mehua ei ole tarpeeksi iso aamupala ennen verenluovutusta, mieluiten luovutus kannattaa tehdä lounaan jälkeen tai jopa myöhemminkin.
3. Kahden kerroksen väliset portaat ovat vielä kevyttä liikuntaa, mutta kolmen kerroksen väliset portaat ovat jo raskasta liikuntaa.
4. Varaa luovutuspäiväksi verensokeria nostattavaa syötävää koko päiväksi mukaan, koskaan ei tiedä etukäteen milloin luovutus onkin tavallista raskaampi operaatio.
 
Nimimerkkillä,
Nousinpa tuossa neljän kerroksen väliset portaat ja hieman alkoi kolmannessa kerroksessa heikottamaan, mutta minullapa onkin cokista juotavana.

keskiviikko 6. helmikuuta 2008

Koulukiusaus osa 2

Luin tässä taas Iltalehden Minä en kiusaa-osiota. En tiedä millaisia juttuja nuo julkkikset oikeasti puhuvat nuorille, mutta henkilökohtaisesti en usko heidän puheidensa vaikuttavan juuri mitenkään lasten koulukäyttäytymiseen ja jos vaikuttaa niin se on vain lyhytaikaista. Jossain vaiheessa kiusaajilla taas naksahtaa pahasti päässään ja entinen meno jatkuu toisten pysyessä sivussa vilkuillen kiusatun kärsimyksiä.
 
Onkohan Suomessa niin pahaa ilmapiiriä omaavaa koulua kuin mitä Iltalehden Kiusaajat erotettiin-uutinen antaa kuvaa Ruotsin landskronassa sijaitsevasta koulusta?
Heidän uudet sääntönsä kuulostavat aivan natsileiriltä, mutta jos lähtökohta on yleistä mellakkaa koko koulussa, niin nuo säännöt ovat kyllä paikallaan.
 
Kumpa joku laittaisi näiden "nettipokerista rahat takaisin" ja muiden älyttömien lakiehdotusten sijaan saman lakiehdotuksen mitä Ruotsissa on jo tehty. Lainatakseni Iltalehdestä pätkää:
 
"Gustav Adolfin koulu tuli Ruotsissa kuuluisaksi siitä, että se pani alulle kouluministeri Jan Björklundin lain, joka sallii koulun siirtää ongelmaoppilas toiseen kouluun jopa ilman vanhempien suostumusta."
 
Eli sen sijaan että kiusattu joutuu vaihtamaan koulua (jolloin kiusaajat ovat voittaneet, kun ovat sen yhden tyhmän tyypin saaneet siirtymään muualla heidän alueeltaan) joutuisikin kiusaaja vaihtamaan koulua. Siinä saisivat kiusaajan vanhemmatkin hieman ajateltavaa, kun lapsukainen ei voikaan mennä siihen kunnassa olevaan ainoaan kouluun. Olisiko heidän sitten pakko hankkia kotiopetusta lapselle, vai muuttaa koko perhe toiselle paikkakunnalle vai lähettää lapsi yksinään toiselle paikkakunnalle vaikka koulukotiin. Siinäs miettivät, saman pohdinnan eteen ovat joutuneet kaikki pahimpien koulukiusauksen kohteeksi joutuneiden lapsien vanhemmat.

maanantai 4. helmikuuta 2008

Keskeneräisten töiden jono lyhenee

Sain viime viikonloppuna parsittua kaikki rikkinäisiksi julistetut sukat sekä viime vuonna ostettujen housujen repeytyneen lahkeen. Talvitakin helman sain sentään pari viikkoa aiemmin jo korjattua. Vielä korjausrintamalla olisi jäljellä miehen talvitakin vuoren paikkaus ja oman lyhyemmän talvitakin vuoren korjaus (Huomasin menneellä viikolla senkin hieman revenneen).
 
Hidastaakseni tuon työjonon lyhenemistä päätin sellaisen 17 vuoden jälkeen kokeilla, josko pitäisin neulomisesta sittenkin kun ei tuotosta tarvitse koulun ehdoilla tehdä. Ei se nyt sentään niin vastenmielistä koulussa ollut, mutta otti todella pattiin tiukka neulosjälkeni joka veti sormet melkein verille. Tällä kertaa hankin sellaiset isot puikot ja epätasaista lankaa, toivon mukaan ne rauhoittavat tiukkapipoisuuttani noiden silmukoiden suhteen... ainakin alku on ollut oikein lupaavaa. Olen nyt viikonlopun aikana muuten neulonut samalla kun olen pelannut tietokoneella. Pelin lataushetkinä ehtii hyvin neulomaan yhden rivin ja kohta minulla onki 10 senttiä jo valmista tuotosta.

lauantai 2. helmikuuta 2008

Lausahduksia 2

Tänään Prismaan kävellessäni tuli mieleeni lausahdus monen vuoden takaa. Olen kuullut sen usein ja joka kerta se on saanut minut punastumaan. Mutta tänään lausahdus aukeni itselleni uudella tavalla.

"Muut tekevät mitä osaavat, mutta Tiina tekee mitä haluaa."

Sen tiedän että omaan melkoisesti tieto-taitoa eri aloilta, niin käsitöissä kuin muissakin hommissa. Pystyn soveltamaan toisella alueelta opittua johonkin aivan muuhun alueeseen.
Mutta se mitä tajusin tänään on että todella monella ihmisellä on tapana valittaa etteivät osaa jotain asiaa vaikkeivat ole edes yrittäneet. Itselläni on halu ensiksi kokeilla ja sitten pyytää apua, jos homma ei mennytkään niin kuin olin odottanut. Toisaalta minun tapauksessani on usein taustalla melkoista teorianlukemista ennenkuin käytäntöön asti päästään, joten jonkinlaista tulosta voi odottaakin.

Mistä tuli hämärästi mieleen joku koko perheen komedia, jossa pääosan esittäjä (tyyliin Arska tai muu vastaava) kysyy pieneltä muksulta "Osaatko varmasti tämän asian?". Tähän muksu vastaa vain "En tiedä, kun en ole koskaan ennen kokeillut."
Sama pätee minuunkin, en tiedä jos en jotain osaa ennen kuin olen sitä kokeillut.

perjantai 1. helmikuuta 2008

Koulukiusaus

Menin sitten lukemaan Iltalehden Minä en kiusaa 2008 -osion. Teki todella pahaa lukea Aleksin ja Jessen tarinat. Niistä tuli mieleeni omat aikani koulussa ja itseeni kohdistuneet kiusaamiset. Ne eivät olleet ollenkaan niin pahoja kuin mitä Aleksin ja Jessen kohdalla, mutta edelleenkin ne raastavat mieltä ja aiheuttavat mielipahaa.
 
Usein kuulee miten kiusatut joutuvat vaihtamaan koulua, kun kiusaaminen menee liian pahaksi. Tämä on aivan väärin. Henkilö, joka on henkisesti täysin murrettu, pakotetaan siirtymään toiseen kouluun. Ajatuksena uuden alun saaminen tuntuu hyvältä, mutta miten sosiaalisilta taidoiltaan sirpaleiksi revitty henkilö kykenee/uskaltaa ottaa yhteyttä tuntemattomiin ihmisiin? Parempi olisi siirtää kiusaajat toisiin kouluihin, jolloin laitetaan heidän sosiaaliset taitonsa koetukselle.
 
Tässä minun tarinani kiusaamisista.
 
Koulutieni ei alkanut ollenkaan masentavasti kuin noilla pojilla, sillä onnekseni kävin luokat 1-4 pienessä kyläkoulussa ja siellä oloaikanani ei ketään kiusattu. Me kaikki olimme yhtä suurta kaveriporukkaa ja jokainen sai opiskella enempi vähempi omaan tahtiinsa. Pikkuriitojahan kavereidenkin välille syntyy, mutta en tuntenut että joku olisi joutunut kiusan kohteeksi. Suurimmat ongelmamme tuli siinä vaiheessa kun koulussa sattui olemaan kaksi saman etunimen omaavaa oppilasta. Meille ei tullut edes mieleenkään alkaa toista kutsumaan sukunimellä tai käyttämään heidän toista etunimeään, sillä heidän kutsumanimensähän oli heidän ensimmäinen etunimensä eikä heillä ollut mitään lempinimeäkään olemassa. Joku keksi sitten että isompaa/vanhempaa kutsutaan iso-Janneksi ja pienentää/nuorempaa pikku-Janneksi. Ilmeisesti molemmat olivat ihan tyytyväisiä noihin nimiinsä tai ainakaan en muista heidän vastustaneensa noita nimiä. Molemmat joutuivat sietämään noita etuliitteitä silloin kun olivat molemmat läsnä.
 
Koulukiusaus alkoi siinä vaiheessa kun perheeni joutui muuttamaan ja jouduin suurempaan kouluun, jossa yhdessä luokassa oli enemmän oppilaita kuin kyläkoulussa oli ollut yhteensä. Parit ensimmäiset kuukaudet olivat totuttelua ja uusien ystävien hankkimista. Mutta sitten alkoi kiusaamiset, enimmäkseen henkiset mutta myös fyysistäkin jonkin verran. Minusta tuntui että koko luokka oli minua vastaan, mutta kun näin jälkeen päin miettii niin ehkä siinä oli loppujen lopuksi vain 5 kiusaajaa ja 26 vierestä yllyttäjää.
Kaikkein pahimpana tuona aikana oli se että en oikeasti enää tiennyt ketkä olivat ystäviäni ja ketkä kiusaajiani. Hetken ystävinäni olleet saattoivat yht'äkkiä kääntää takkinsa ja laverrella kaikenlaista kiusaajille. Muutaman viikon päästä he olivat taas ystäviä, kunnes jälleen heillä oli jotain uutta kiusauksenaihetta annettavanaan.
Fyysinen kiusaus loppui oikeastaan sillä hetkellä kun annoin samalla mitalla takaisin ja selätin pojan, mutta erityisesti tyttöjen harjoittama henkinen kiusausta en kyennyt lopettamaan. Minulla ei ollut mitään pahaa sanottavaa heistä ja koska minuun ei koskettu fyysisesti en voinut heitä motatakaan. 
Kuudennella luokalla olin jo niin hajalla että se vaikutti todella paljon arvosanoihini ja suoraan sanoen elämänhaluni oli melkoisen matalalla. Aloin saamaan kotona raivonpuuskia, puhuin kuolemasta niin itseni kuin kiusaajienikin ja rukoilin muuttoa jonnekin muualle.
 
Vanhempani kuuntelivat minua ja muutimme toiselle paikkakunnalle, jossa toivoin saavani uuden alun. Nuo kaksi vuotta olivat kuitenkin ehtineet tehdä todella paljon vahinkoa sielulleni ja avoimesta, kaikkien auttajasta tuli hiljainen, sulkeutunut hyssykkä. Sain yläasteella jonkin tason ystäviä, mutta en uskaltanut avautua ja keskustella heidän kanssaan. Pelkäsin koko ajan että puheenaiheemme leviäisivät ympäri koulua ja alkaisi taas kiusaaminen. Sain yläasteella myös uusia kiusaajiakin, osa oli jopa sellaisia etten tietänyt edes millä luokalla ja minkä nimisiä he olivat. En jaksanut enää välittää kiusaajistani ja oikeastaan muistakaan ihmisistä. Rakensin ympärilleni kuitenkin sen verran vahvat muurit, etteivät kiusaajat kyenneet enää murtamaan mieltäni. Heidän yrityksensä saivat minut halveksimaan heitä, manaamaan heidän tulevaisuutensa syvälle suohon, nauramaan kun he kännissä örvelsivät ja itkivät sydänsurujaan. Tein päätöksen että heidän takia en elämästäni luovu vaan näytän heille miten maasta ponnistetaan menestykseen.
 
Arpeja nuo ajat jättivät. Edelleenkään en pysty avautumaan edes ystävilleni kuin vasta monen vuoden jälkeen. Jos silloin seuraan sattuu joku hieman tuoreempi ystävä, vetäydyn kuoreeni kunnes opin luottamaan häneenkin.
 
Jo viidennellä luokalla tein päätöksen etten lapsia tähän elämään hanki. En halua saada sitä suurta häpeää ylleni että lapseni olisi kiusaaja, enkä myöskään halua että lapseni olisi jossain välissä kiusattu. Joten parempi vaan ettei lasta ole ollenkaan.
 
Halveksin teitä kiusaajat, toivottavasti en näe teitä enää koskaan!